Jorma
Anttila 25.8.2006
United 93: dokumenttia näyttelevä fiktioelokuva
United 93 ei julistanut millään suoralla tavalla
olevansa dokumentaari. Sen sijaan elokuvan ilmaisutapa
vihjasi kaikin tavoin sen olevan ikään kuin paras
mahdollinen dokumentaatio tapahtuneesta. Oikea
lentokenttähenkilökunta esitti roolejaan.
Tapahtumat alkavat sillä, kun tulevat kaapparimuslimit
rukoilivat jossain NYC:n tienoilla olevassa hotellissa
ilmeisesti onnistumista hankkeelleen tai elämistään
("ins'allah") jonkin kohtalon määräämän
mukaisesti. Elokuva ei selitellyt mitään. Se ei
taustoittanut mitään, koska kaikki tuo tausta on
"jokaisen tietämää todellisuutta". Se oli
ikään kuin vain paljas tapahtumaketjun kuvaus. Tuon
taustan ”itsestäänselvyyden” pönkittäminen
on tietysti 11.9.-tapahtumia kriittisesti tarkastelevia
kiinnostava ongelma.
Elokuva oli hyvätasoinen sen propagandistisen
tarkoitusperän mielessä. Toimiva propagandahan ei ole
länsimaiselle ihmiselle tunnistettavissa propagandaksi.
Ylenmääräinen pahiksien pahuuden osoittelua ei
tietenkään tarvittu. Matkustamon nimettömiksi
jääneet hahmot eivät olleet mitään alleviivattuja
sankareita. Esitystapa oli hyvin dokumentaarinen. Kaikki
esitettiin niin kuin se "parhaan käytettävissä
olevan tiedon" mukaan olisi voinut taphtua. Kyse ei
ollut missään tapauksessa perinteisestä
Hollywood-kaavasta, jossa jokin nimetty yksilö nostetaan
käänteitä tekeväksi superhahmoksi.
Lennon 93 ympärille on esitetty aiemmin hollywoodmaista
folklorea. Elokuvassa Hollywood-klisheet oikeastaaan
loistivat poissaolollaan. Kenelläkään ei ollut nimeä
(ei Mark Binghamin, Jeremy Glickin, Tom Burnettiin eikä
Todd Beamerin (väitetyn "Let's roll"
rynnäkkökehotuksen ilmaisija) hahmoilla). Kun ryntäys
kohti ohjaamoa alkoi ei lausuttu mitään "Let's
Roll" -huutoa. Kaikki vain alkoi tapahtua hieman
summittaisesti. Toki naiset itkivät sitä ennen
kauhuissaan ja miehistä pystyvimmät pähkäilivät
ratkaisua ulos inhasta tilanteesta. Kaikki tuo tapahtui
ilman, että olisi noussut jokin nimetty
ratkaisijasubjekti. Vähän kuin jostain Eisensteinin
"Panssarilaiva Potemkinista" hehkutetaan, että
sankari tai subjekti on kansa, niin jotain tällaista oli
tässä, heh.
"Hyvätasoinen" propagandistisuus merkitsi
osoittelevuuden puutetta, mikä voi merkitä monien
kohdalla esitystavan dramaattista valjuutta; elokuva
olisi voinut olla dramatisoidumpi, rytmitetympi ja
menoltaan nopeampi. Nyt "rehellinen todentunne"
"ilman elokuvallista paisutusta" vedonnee
vakavamielisempiin ei pelkän ’äksönin’
kaipaajiin. Viitatut tapahtumat olivat jo elämää
ihmeellisempiä, joten "alidramatisointi"
riittää hyvin. Elokuvan ilmaisutapa viesti sitä, että
"tässä on paras käsitys mitä kaikessa
inhimillisessä vajavaisuudessa tapahtui". Elokuva
esittäytyi ehdottomasti dokumentoivaa vaikutelmaa
hyväksikäyttävänä irti "turhia paisuttavasta
draamasta".
Esitystapa nojautui käsivarakameraesitykseen ja melko
nopeasti vaihtuviin kuvakulman ja rajauksen vaihteluun.
Useimmista kohdista oli läheltä ja kaukaa tai eri
kuvauskulmista otettujen ottojen vaihtelua. Huojuva
käsivarakuvaus vastakohtana hallittuihin tarkkoihin
rajauksiin vahvisti tietysti "todentuntua".
Filmi näytti ikään kuin sattumalta paikalta saatua
aineistoa. Tietenkin kuva-aineiston eteneminen oli
hallittua "kudelmaa" ja siten hyvin tehtyä.
Tässä on varmaan kriitikot myötämieliseksi saava
tekijä.
9/11-teeman virallisen tarinan pönkittämisen kannalta
keskeisintä oli FAA:n ja NORAD:in toimien esittäminen.
Itse 93-lentohan on sivuosassa virallisen selonteon
perustavanlaatuisen valheellisuuden osoittamisessa. Itse
esimerkiksi arvelen 93-lennon 'vastarintatarinan' olevan
ilmeisen myönteisen toiminnallisen mallin antamista
päivän muun lohduttomuuden keskellä. Lento 93 on
kuitenkin tapaus, jossa kriittinen tarkastelija voi
havaita valehdellun ilman, että tarvitsisi kääntää
käsitystään koko iskusta. Se on sellaisissa
mittasuhteissa, että se on vieläpä kuviteltavissa,
toisin kuin "ajatuksena mahdottomassa" tornien
räjähdepurussa. Lennon 93 valheet eivät luhista koko
virallista selontekoa mutta ovat helppo tie yleiseen
epäilyyn virallisessa selonteossa on
totuudenvastaisuuksia.
Mielikuva
ilmavalvonnasta
Elokuvan tehokkain käsitysten rakentamisen ja
pönkityksen propaganda liittyi sen mielikuvan
rakentamiseen, että Yhdysvaltojen ilmatila on
jonkinlainen kaaos, jossa vilistää koneita sinne tänne
eikä yhden poikkeaman päästyä tapahtumaan ole enää
sekaisin menemättä mahdollista seurata muita
poikkeamia. Kuvakulmia ja kohteita nopeasti vaihtava
käsivarakamera FAA:n valvomossa vahvistaa kuvaa
sattumanvaraisesta kaiken järkevän kontrollin
ulottumattomissa olevista olosuhteista. Merkit
kuvaruuduilla risteilevät sinne ja tänne. Omissa
kuvioissaan olevat virkailijat tulkitsevat tapahtumia
aivan sattumanvaraisesti. Koko lennonjohtotehtävä on
mahdoton hallittavaksi kokonaisuudeksi, kun yksikin
poikkeama on sattunut, kaikki leviää. "Delta se ja
se" oli kaapattu. Lento 11 menikin NYC:n yli kohti
Washingtonia. Tilannetta ei ikään kuin olisi ollut
kenenkään mahdollista hallita. Jos jotain tiedollista
niin juuri tuota ilmavalvonnan tehtävän
"mahdottomuutta" elokuva viestii
informaationaan. Sitten demonstroitiin, että punaisiin
otsanauhoihin pukeutuneilla muslimikaappareilla on kyky
ottaa kone haltuunsa ja vieläpä toiseksi, ohjaukseensa.
Kun laitetaan Capitolin valokuva vain ohjaussauvaan, niin
eiköhän se horisontista ilmaannu.
Elokuva esitti "Otisin lintujen" eli
Massachusettesissa sijaitsevan kansalliskaartin
ilmavoimien tukikohdan koneiden (F-15) ilmaan saattamisen
olleen kiinni siitä, että FAA ei ehtinyt antaa noille
hävittäjille ilmatilaa eli näiltä puuttui
siviili-ilmailuhallinnon antama lähtölupa (!). Alkaviin
sotaharjoituksiin viitattiin vain ohimennen.
Konkreettisesti se taisi olla pohjoiseen Kanadaan koneet
vetänyt harjoitus. Siitä ei esitetty luonnollisesti
mitään, että valvonnan ruuduilla saattoi olla yhtä
aikaa tuolloin meneillään olevien kaappausharjoitusten
vuoksi 20 keinotekoisesti kaapatuksi merkittyä lentoa.
Tapahtumat aukesivat koko ajan kaoottisina. Koneita
siellä ja ilmavalvojia kukin omissa todellisuuksissaan
täällä.
Puhelut tapahtuvat alun normaalilennossa jokaisen
istuimen kohdalla asennetuista matkustamopuhelimista
(airfone), joita on koko koneen verran, siis ei vain
business classissa. Tuo ei liene ole ollut todellisuutta
2001. Kun kaapparit laskivat dramaattisesti korkeutta ja
lennettiin siis matalammalla (kilometri pari kolme)
kännykätkin alkoivat olla käytössä
jäähyväispuheluissa.
Hyökkäys ohjaamoon ei siis alkanut yhtä ratsuväelle
ominaisesti kuin aiemmissa esityksissä, se vain tapahtui
ja ilman kuulua sotahuutoa. Lento 93:stahän on esitetty
paljon yhä dramatisoidumpia tosikertomuksia ja mm. yksi
tv-elokuva. Se kuinka ohjaamon ovi onnistuttiin
särkemään puhki tarjoilukäryillä vaivannee harvaa
katsojaa, joka on tempautunut tapahtumien rivakoituvaan
kulkuun. Kone pyörii ohjaamoperspektiivillä kohti maata
ja elokuva loppuu ennen "tiedossa olevaa"
iskeytymistä.
Lopussa on tekstiselostusta, kuinka tämä oli ainut
kone, joka ei ollut osunut kohteeseensa (johtava kaappari
oli laittanut Capitolia kuvaavan valokuvan
ohjaussauvaansa, ilmeisesti jotta tietäisi mihin
suunnistaa ja tähdätä). Teksti kertoo ilmavoimien
koneen olleen 150 mailin tai kilometrin päässä
koneesta. Viittaukset noihin tapahtumiin alleviivaavat
elokuvan dokumentoivana esiintyvää luonnetta.
Elokuvan totuudellisuuden kritiikissä on oleellista se,
että kerrottu tarina on hataralla pohjalla ja
pelkästään väitetyissä puheluista. Nehän ovat ainoa
tietolähde ohjaamonauhan lisäksi. Noiden toteutumisen
mahdollisuutta on syytä epäillä ja pitää
mahdottomana. Lento 93 oli ainoa josta väitettiin
tulleen suuren määrän puheluita.
Elokuvassa ei selitetty millään tavalla, miten
kaapparit suunnistivat lentokoneella. Kuinka
ulkomaalaiset löytäisivät tiensä Pennsylvanian
länsiosista esim. Washingtoniin ilman lennonjohdon
tukea. Elokuva vältti tyylikeinona kaikkea
selittämistä vaan pyrki ikään kuin vain
näyttämään mitä tapahtuu. Se eteni tiukan
kronologisesti eli mitään takautumia ei ollut. Eikä
sellaisia repliikkejä, jotka joiden kautta
selitettäisiin jotain laajempaa ollut.
Koneen saaminen ohjaajilta ei vaikuttanut mitenkään
yksinkertaiselta. Lentoemännillä oli sovittu
koputuskoodi oven avaamiseen. Tässä jäi vähän
epäselväksi, kuinka ovi sattui olemaan auki
kaappareiden tulla. Melkoista tappelua ohjauksen otto
oli. Kone lähti syöksyynkin, mutta sitten pääkaappari
sai sen haltuunsa ja laittoi Capitolin valokuvan
ohjaussauvaan. Mitään viittettä navigoinnista ei
esitetty. Ohjaamossa oli toinen kaappari, joka ei tehnyt
mitään erityistä. Mitä vähän puhuivat arabiaansa se
oli lyhyitä toteamuksia tai jotain uskonnollista.
Pääkaappari osasi lukea englanninkielisiä monitorille
tulevia
tiedotteita. Matkustamon kaapparit ärhentelivät
matkustajille arabiaksi.
Elokuva ei tuo tietenkään esiin putoamispaikan
valokuvia, joissa ainoassakaan ei ole merkkiä itse
koneen hylystä. Puhumattakaan siitä, että koneen osia
levisi kilometrien säteelle.
Lentoa koskeva tarina on ilmeinen fiktiivinen sepitys.
United 93 on dokumentaarisuuden asussa esiintyvää
fiktiota samastumismalliksi uhrautuvasta vastarinnasta,
joka tuottaa tulosta: ”Capitol ja demokratia
pelastuivat.”
|